Työharjoittelussa Kathmandun katulapsikeskuksessa
Työharjoittelumme alussa Kathmandussa sijaitsevassa katulapsikeskuksessa tiedustelimme ohjaajaltamme heidän toivomuksiaan ja vaatimuksiaan harjoittelumme osalta. Vastauksena tuli, että ”Do whatever”. Tämä oli suomalaisharjoitteluihin ja täsmällisiin ohjeistuksiin tottuneelle häkeltävä vastaus. Tässä tekstissä pohdin harjoitteluamme sosiaalialan kompetensseihin peilaten.
Olimme työharjoittelussa Nepalin pääkaupungissa Kathmandussa Sanga-Sangai nimisessä katulapsikeskuksessa. Sanga-Sangai tarjoaa opetusta, ruokaa, puhdasta vettä ja paikan, johon lapset voivat tulla, kun vanhemmat ovat töissä. Keskuksen tarkoituksena on ennaltaehkäistä lasten joutumista kadulle. Keskus opettaa lapsille myös perustaitoja, kuten lukemista ja kirjoittamista, jotta mahdollisen rahoituksen löydyttyä lapset pääsisivät yleiseen kouluun, ja pärjäisivät siellä. Koulussa oppilaina oli 3-12 vuotiaita köyhien perheiden lapsia, joilla ei ollut varaa käydä koulua. Koulun henkilökuntaan kuului johtaja ja kaksi opettajaa. Opettajilla ja johtajalla ei ollut opettajan koulutusta.
Ensimmäinen kuukausi meni ihmetellessä koulun täysin erilaista opetustyyliä ja pelkkää nepalia puhuvia vilkkaita lapsia. Opetus Nepalissa suomalaisen sosionomi-lastentarhanopettaja opiskelijan silmin oli kuin katsoisi elokuvaa kaksikymmentäluvun sisäoppilaitoksesta. Opetustyyli on autoritääristä. Opettaja johtaa luokkaa ja tehtävät ovat toistamista ja ulkoa opettelua. Pohjoismaissa opettaja osallistuu keskusteluihin ja ulkoa opettelun lisäksi opettaja pyrkii herättämään oppilaan uteliaisuuden. Tavoitteena on, että oppilas sisäistää asian. Sisäistämistä tuetaan ryhmätöillä, keskusteluilla, väittelyillä ja demonstroimalla visuaalisesti aihetta.
Sosiaalialan eettinen osaaminen
Koulukuri on tiukkaa, ja vanhat perinteet elävät myös tämän päivän Nepalissa. Muistan tilanteen, jossa lasta kieltäessäni tämä nousi ylös, ja alkoi vetää itseään korvista rangaistakseen itseään. Opettajat rankaisivat oppilaita läimäyttämällä heitä poskelle tai kehottamalla edellä mainittuun tyyliin heitä rankaisemaan itseään. Fyysinen rangaistus ei kuitenkaan ollut vihamielistä. Huomasin, että opettajat saattoivat läpsäistä lasta, jonka jälkeen he jatkoivat lapsen kanssa naureskelua kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Useassa tilanteessa lapsen käyttäytyessä huonosti, kehotti toinen lapsi minua läimäyttämään toista näyttäen jopa esimerkkiä.
Suomessa lapseen kohdistuva väkivalta kouluissa on kiellettyä ja rangaistavaa. Koin eettisesti hankalaksi tilanteet, joissa oppilasta läimäytettiin. Mieleni olisi tehnyt puhuttaa opettajaa väkivallattomuudesta. Samalla koin sen vääräksi, sillä opettaja ei puhunut englantia, enkä minä puhunut nepalia. Koin epäeettiseksi ja tekopyhäksi ojentaa opettajaa kykenemättä siinä hetkessä selittämään kunnolla, miksi niin ei saisi tehdä. Pyrimme pienryhmätuokioidemme avulla näyttämään opettajille, miten itse ohjasimme ryhmää käyttämättä väkivallalla uhkailua lasten hillitsemiseen.
Tutkimuksellinen kehittämisosaaminen ja asiakastyön osaaminen
Kokeilimme erilaisia Suomessa hyväksi havaittuja opetusmetodeja, joita olimme koulutuksemme aikana oppineet. Aloimme vetää pienryhmätuokioita, jotka perustelimme internet-lähteiden avulla kirjaston puuttuessa. Dokumentoimme tuokiomme kirjaamalla ylös huomioitamme. Tuokion jälkeen keskustelimme tärkeimmistä ilmitulleista seikoista ja lasten kehityksestä. Tuotimme tuokioihin materiaalin ja opetimme opettajia käyttämään materiaaliamme. Tuokiot olivat hedelmällisiä, ja näimme lapsissa kehitystä. Kielitaidon puutteen takia emme saaneet selitettyä opettajille riittävän hyvin, miten materiaalimme tukivat lapsen kehitystä, ja mitä kehitystä itse olimme huomanneet lasten sosiaalisissa ja motorisissa taidoissa sekä pienryhmätuokioiden ilmapiirissä. Haasteellista oli myös se, että meidän kehitykseksi kokemamme asia ei välttämättä näyttänyt kehitykseltä paikallisille opettajille. Tämän vuoksi lähdettyämme materiaalimme jäivät luokkaan pölyttymään.
Kriittinen ja osallistava yhteiskuntaosaaminen, johtamisosaaminen
Tunnen edelleen ammattiylpeyttä pienryhmätuokioistamme, sillä olimme saaneet ohjaajaltamme vapauden käyttää aikamme vaikka vain DVD –elokuvien katseluun. Päätimme kuitenkin käyttää ajan toisin. Eettisesti koen kuitenkin arveluttavana sen, että emme viipyneet lasten elämässä kuin muutaman kuukauden, kokeilimme opetustyylejä, jotka poikkevat täysin Sanga-Sangain normaalista arjesta, emmekä saaneet perusteltua toimintaamme tarpeeksi ymmärrettävästi muulle henkilökunnalle. Koen sen arveluttavaksi, sillä koulustamme on käymässä ryhmä kaksi kertaa vuodessa, ja kunkin ryhmän toiminta on täysin omanlaistaan ja irrallista aikaisempien ryhmien toiminnasta. Lasten elämässä käy aikamoinen kulttuurivilinä, ja mitään Sanga-Sangain omaa toimintatapaa ei välttämättä pääse muodostumaan.
Opiskelutoverini löysi toiselle Sanga-Sangain opettajista sponsorin, jonka avulla hän pääsi lastentarhanopettajakouluun. Lastentarhanopettajakoulun opit kulkeutuivat opettajan mukana myös pomolle, joka sitten innoissaan kertoi meillekin, miksi laululeikit ovat lapselle hauskanpidon lisäksi myös motorisesti ja kognitiivisesti tärkeitä. Tämä opetti minulle sen, että näennäinen auttaminen ja opettaminen, kuten meidän opiskelijoiden ja vapaaehtoisten tehtävä koulussa usein on, ei johda kovin pitkälle tai saa aikaan pysyvää muutosta. Muutos syntyy suunnitelmallisesta ja tavoitteellisesta työstä, tiedon hallinnasta ja tiedon vaihtumisesta.
Tästä harjoittelusta opin varmasti itse enemmän kuin pystyin opettamaan, ja kokemus oli minulle äärimmäisen arvokas.