Työharjoittelussa nepalilaisessa lastensuojelujärjestössä
Matkajärjestelyt
Matkustin Nepaliin yhdessä aviomieheni kanssa. Hankimme edestakaiset lentoliput kesäkuun alussa, ja lippujen hinnaksi tuli 906,48€/henkilö. Hintaan kuului myös vakuutus matkatavaroita varten. Lentoreitti kulki molempiin suuntiin Delhin kautta. Mennessä odotusaikaa Delhin lentokentällä tuli pari tuntia, ja Suomeen päin tultaessa lähes vuorokausi. Pyysimme matkalaukkujen reitittämisen, jotta meidän ei itse tarvitsisi huolehtia laukuista tai poistua transit alueelta matkalaukkujen takia. Finnairin ja Air Indian välillä siinä ei ollut ongelmia. Intian transit viisumi maksoi noin 60USD, joten koimme, ettei vajaan vuorokauden viettäminen Delhissä ollut sen arvoista. Viisumia ei tarvinnut ostaa, kun jatkolento lähti 24 tunnin sisällä.
Nepalissa ei tarvitse työlupaa, kun ostaa turistiviisumin. Viisumin saa ostettua saapuessa lentokentältä. 90 päivän viisumi maksaa 100USD. Viisumiin saa ostettua lisäpäiviä 90 päivään asti.
Kathmandussa asuimme 10 vuorokautta Florid-hotellissa. Thamelista löytää helposti hotellihuoneen myös ilman etukäteisvarausta, ja hinnat vaihtelevat riippuen matkustusajankohdasta sekä huoneiden varustelutasosta. Olimme omaan hotelliimme tyytyväisiä, ja maksoimme majoituksesta 10USD/yö. Löysimme vuokra-asunnon Diakin nepalilaisen opiskelijan avulla Lalitpurista, Dhobighatista. Varustelutaso talossa oli hyvä. Jaoimme talon yhdessä neljän muun Suomesta matkaavan kanssa. Vuokra oli yhteensä 800USD/kk, ja jaoimme sen kuuden henkilön kesken.
Internet-yhteyden kanssa oli toisinaan ongelmia, jotka johtuivat yhtiöstä. Tällöin pidimme yhteyttä Suomeen puhelimitse. Nepalilainen puhelinliittymä oli helppo hankkia. Nepalissa kannattaa varautua siihen, että passikuvia pyydetään useissa yhteyksissä, niin myös tässäkin.
Liikuin harjoittelupaikkaani bussilla. Bussiliikenne vaati totuttelua, mutta siihen oppi kyllä. Julkisilla liikennevälineillä liikkuminen oli erittäin halpaa. Käytin harjoittelupäivän aikana neljää eri linja-autoa, joiden yhteishinnaksi tuli 60NRP/päivä.
Terveyspalveluita en joutunut käyttämään apteekissa asioimista lukuunottamatta, mutta Ciwec Clinic vaikutti hyvin ammattitaitoiselta paikalta. Kertamaksu vaihteli 60-100 USD:n välillä.
Elinkustannukset Nepalissa riippuvat siitä, käykö ravintolassa syömässä päivittäin, vai valmistaako ruokaa itse kotona. Ravintolahinnat vaihtelevat, mutta turvallista ruokaa on mahdollista saada edullisesti noin 300:lla rupialla. Kustannukset jäävät kokonaisuudessaan kuitenkin reilusti Suomen tasoa alhaisemmiksi. Noin 250€/kk (ilman vuokraa) riittää pe-ruselinkustannusten kattamiseen Kathmandussa, mutta Nepalissa kannattaa varata rahaa myös nähtävyyksiin ja matkusteluun maan sisällä.
Kulttuurinen sopeutuminen
Nepalissa kannattaa varautua siihen, että joka paikassa saa odotella. Aikakäsitys on erilainen kuin Suomessa, mikä tuntui alkuun hankalalta. Suomessa ollaan pedantteja ajan suhteen, mutta Nepalissa sovitut ajat ovat yleensä noin-aikoja, ja usein henkilöt ovat enemmän tai vähemmän myöhässä sovitusta ajasta. Sovitut tapaamiset ja asiat kannattaa varmistaa useaan otteeseen, jotta säästyy ikäviltä yllätyksiltä. Nepalilaisten on vaikea vastata mihinkään asiaan kieltävästi. Se voi johtaa esimerkiksi siihen, että istuu taksissa, jonka kuski ei tiedä mihin ajaa, vaikka onkin aluksi antanut ymmärtää tuntevansa määränpään. Kaikesta kannattaa myös tinkiä, eikä suostua ensimmäiseksi sanottuun hintaan. Turisteilta yritetään usein saada moninkertainen hinta.
Kulttuuriin kuuluu vahva yhteisöllisyys, mikä tuli esille erityisesti Diakin nepalilaisten opiskelijoiden kanssa. He pitivät meistä suomalaisista opiskelijoista erittäin hyvää huolta, ja tarjoutuivat auttamaan kaikessa mahdollisessa. Myös läheisiä ystäviä kutsutaan veljiksi ja sisariksi, ja muutenkin perhekäsitys on laaja. Muille puhutaan arvostavasti, mihin kannattaa tottua myös harjoittelupaikoissa.
Ihmiset olivat hyvin kiinnostuneita siitä keitä olemme ja mistä tulemme. Joskus heillä toki oli tausta-ajatuksena myydä meille jotakin. Useimmiten kaupustelijoista pääsi eroon kieltäytymällä tarjouksista ystävällisesti, vaikka välillä se vaatikin useamman toiston. Myös viranomaiset huolehtivat turisteista ystävällisesti. Toki poikkeuksiakin löytyi, kuten missä tahansa.
Nepalin liikennekulttuuri vaatii erityistä sopeutumista. Liikenne on vasemmanpuoleinen, eikä liikennesääntöjä juurikaan ole. Tie ylitetään erilailla kuin Suomessa, ja bussit ahdetaan tupaten täyteen. Autot ovat vanhoja ja pieniä, ja matkatavarat kulkevat katoilla. Myös tiet ovat yleensä huonossa kunnossa, eivätkä autoilijat anna liikenteessä toisilleen tilaa. Kannattaa varautua siihen, että matka voi myös ruuhkan takia kestää huomattavasti arvioitua pidempään. Autoilijat tööttäilevät ajaessaan, mikä aiheuttaa melusaastetta. Ajattelin, etten koskaan totu siihen, mutta jossain kohtaa harjoittelun puolivälin jälkeen huomasin, ettei ainainen melu häirinnyt enää niin paljon. Melun lisäksi kannattaa varautua saasteisiin ja pölyyn.
Nepalissa ei ole turisteille varsinaisia pukeutumissääntöjä, ja Thamelin alueella näki turisteja jopa minihameissa. Paikalliset eivät kuitenkaan pukeutuneet paljastaviin vaatteisiin, ja useimmissa harjoittelupaikoissa harjoittelijoiden pukeutumiseen kiinnitettiin huomiota. Kannattaa siis varautua olkapäät ja polvet peittävillä vaatteilla. Harjoittelun alussa ilma oli todella lämmin, mikä yllätti myös meidät, kun taas harjoittelun loppupuolella lämpimät vaatteet olivat tarpeen. Asunnoissa harvemmin on lämmitystä.
Nepalissa ihmiset ovat tietyllä tavalla fyysisempiä kuin Suomessa. Pariskuntien ei tästä huolimatta ole soveliasta antaa julkisia hellyydenosoituksia. Samaa sukupuolta olevien kavereiden on kuitenkin täysin hyväksyttävää kävellä käsikkäin. Fyysisyys näkyy toisinaan myös leikkimielisenä tönimisenä ja läpsimisenä niin lasten kuin aikuistenkin kesken. Nepalissa käytetään edelleen lasten fyysistä kurittamista, mitä voi nähdä myös harjoittelupaikoissa. Tietynlaista fyysistä kurittamista ei pidetä pahoinpitelynä. Mielestäni ongelmana on, että usein on vaikea ymmärtää missä menee kurittamisen ja pahoinpitelyn raja.
Harjoittelu CWIN:ssä
Tein työharjoitteluni CWIN Nepalissa, joka on lasten oikeuksia ajava järjestö. Pääosan harjoittelustani suoritin CWIN Helplinen yhteydessä olevassa vastaanottokodissa. Helpline on ilmainen päivystysnumero, johon ihmiset voivat soittaa lastensuojeluasioista. Vastaanottokotiin tuli lapsia joko suoraan Helplinen kautta, poliisin ilmoituksen perusteella tai muiden järjestöjen kautta.
Suurin osa lapsista oli kadulle eksyneitä. Toiseksi suurin ryhmä koostui lapsityövoimana työskennelleistä lapsista. Lisäksi joukossa oli väkivaltaa kohdanneita tai seksuaalisesti hyväksikäytettyjä lapsia. Toisinaan perhe ei pystynyt huolehtimaan lapsesta esimerkiksi lapsen kehitysvamman tai psyykkisen sairauden vuoksi, jolloin lapsi ohjautui vastaanottokeskukseen.
Harjoittelu painottui lasten epäviralliseen opettamiseen ja lasten kanssa puuhasteluun. Vastaanottokeskuksessa olevat lapset eivät käy koulua sijoituksen aikana, joten tehtävänäni oli järjestää lapsille tekemistä. Lisäksi pääsin tutustumaan lähemmin yhden lapsen asiakastapaukseen, joka piti sisällään kenttätyöhön osallistumista. Se oli mielenkiintoista ja olisin halunnut osallistua siihen useamminkin. Yhtenä päivänä harjoitteluni aikana pääsin myös tutustumaan tyttöjen kotiin Kathmandun ulkopuolella. Lisäksi kävin kerran tutustumassa toiseen harjoittelupaikkaan, mikä auttoi minua luomaan kokonaiskuvaa Nepalin työkulttuurista.
Sopeutuminen työyhteisöön oli kaksiulotteista: toisaalta minut otettiin hyvin vastaan yhteisöllisen kulttuurin takia, toisaalta kielimuuri vaikeutti työyhteisöön liittymistä. Vähemmistö työntekijöistä puhui englantia, ja lapsista sitäkin harvempi. Englannilla pärjäsi kuitenkin yleisesti. Nepalinkielisestä harjoittelijaparista oli paljon apua, mutta valitettavasti jaoimme saman harjoittelupaikan vain kahden viikon ajan. Lapset ottivat minut todella hyvin vastaan, vaikka välillä osa heistä vaikuttikin käyttävän hyväksi kielitaidottomuuttani.
Harjoittelulta olisin toivonut enemmän sitä, että työntekijöitä olisi ollut paikalla lasten opetustilassa useammin. Jäin usein yksin lasten kanssa, enkä juurikaan saanut mahdollisuutta observoida työntekijöiden työskentelyä. Tämä kuitenkin tuntuu olevan Nepalissa yleinen tapa: harjoittelukulttuuria ei ymmärretä samalla tavalla kuin Suomessa. Usein harjoittelijan ollessa paikalla työntekijät keskittyivät muihin työtehtäviin harjoittelijoiden huolehtiessa lapsista.
Ohjausta sain kohtuullisesti, kun itse jaksoin olla asian suhteen aktiivinen. Vaikeudeksi koin sen, että harjoittelun ohjaajat eivät ymmärtäneet, mitä heidän harjoittelunohjaajina tulee tehdä. Tämän asian muuttaminen vie varmasti aikaa, ja vaatii useiden vuosien yhteistyön suomalaisten ammattikorkeakoulujen kanssa.
CWIN erosi suomalaisesta vastaanottokeskuksesta siinä, että lapsista huolehti pääasiassa vain yksi työntekijä, joka asui talossa lasten kanssa. Tässä mielessä toiminta muistutti enemmän perhekotia kuin vastaanottokeskusta, mutta lasten määrää ei juurikaan oltu rajoitettu. Harjoittelun aikana lapsia oli vähimmillään kolme ja enimmillään lähes kaksikymmentä. Vastaanottokeskuksessa oli hyvä viikko-ohjelma, jonka mukaan lapsille tuli opettaa esimerkiksi lasten oikeuksiin ja velvollisuuksiin liittyviä asioita, hygieniakasvatusta sekä yhteiskunnallisia asioita. Mielestäni ideaa voisi soveltaa suomalaisissa lastensuojelulaitoksissa tai kouluissa.