Työharjoittelu Manzinissa opetti eriarvoisuudesta ja paikallisesta koulumaailmasta
Harjoittelupaikkana Manzini Youth Care
Harjoittelupaikkani oli Manzini Youth Care. Se on organisaatio, joka auttaa köyhiä ja orpoja lapsia kouluttautumaan, ja tarjoaa useimmille heistä perhekodin. Perhekoteja on tällä hetkellä kuusi. Viimeisin on tytöille tarkoitettu perhekoti Mgwane Park Home, jota oli perustamassa vapaaehtoistyöntekijä Yhdysvalloista. Yhdistystä rahoittavat useimmat valtiot ja valtion sisäiset organisaatiot, kuten kirkot.
Manzini Youth Caren johtaja on nimeltään Father Larry. Hän on tullut organisaatioon jo vuonna 1956, jolloin poikien koulukäynnin tukeminen on aloitettu. Perhekodeissa asuu köyhimpien perheiden lapsia ja orpoja. Lapset, jotka eivät asu perhekodeissa, asuvat usein sukulaisten luona, sillä ylensä vanhemmat ovat kuolleet. Jos sukulaisiakaan ei ole, lapset asuvat kadulla, jossa he kerjäävät ruokaa ja rahaa.
MYC on antanut monelle lapselle kodin ja koulutuksen, joita ilman tulevaisuus olisi toivotonta. Järjestö on nyt uusien haasteiden edessä, koska useimmat tukijat ovat lopettaneet avunannon järjestölle, ja organisaation sisällä on ilmennyt ongelmia, jotka vaativat toimenpiteitä.
Tutustumista paikalliseen kouluun ja tutkintavankilaan
Naisen asema Swazimaassa on edelleen huono, sillä naiset nähdään vain seksikumppaneina. Miehet etsivät jatkuvasti uutta naista, vaikka olisivat parisuhteessa. Eräs mies kertoi, että kokoajan on oltava ainakin yksi nainen, mutta uutta etsitään koko ajan. Avioliitto on harvinaisuus, sillä tulevan aviomiehen tulee maksaa naisesta 12 lehmää, joten vain rikkaimmat voivat mennä naimisiin. Miehillä voi olla useita vaimoja, koska moniavioisuus on Swazimaassa sallittua. Miehen täytyy kuitenkin pystyä elättämään vaimonsa. Esimerkiksi maan kuninkaalla on 12 vaimoa.
Tein harjoitteluni aikana työtä sosiaalityöntekijän ohjauksessa. Avustin järjestöä sen koulun erityisluokassa. Koulu, Sandrini, on oikeastaan koulutuskeskus. Yksi perhekodeista sijaitsee koulussa, ja sen ympärillä on järjestön henkilökunnan asuntoja. Tehtäviini kuului ohjata lapsia matematiikan ja englannin opiskelussa. Kävimme myös tutustumassa paikalliseen sosiaalitoimistoon. Etsimme kadulta lapsia, joita houkuttelimme järjestön perhekotiin. Saimmekin useita lapsia jättämään kadun ja aloittamaan elämänsä järjestön suojassa. Lisäksi avustin järjestön sairaanhoitajaa, jonka kanssa suunnittelimme ja toteutimme lasten terveystarkastukset.
Perjantaisin kävin paikallisessa Aids-parantolassa, Hope Housessa, keskustelemassa potilaiden ja hoitajien kanssa. Kerroin heille Suomen oloista, ja vein jotakin pientä ilahduttamaan heitä.
Odotukseni harjoittelusta Swazimaassa olivat matalat, koska tiesin etukäteen, ettei englannin kielen taitoni riittäisi työn tekemiseen. Sain kuitenkin paljon kokemusta monikulttuurisuudesta ja työn tekemisestä eri kieltä puhuvien lasten kanssa. Lapset puhuivat hyvin vähän englantia, sillä heidän äidinkielensä oli Swati. Harjoittelulleni asettamat vaatimukset saavutin kuitenkin hyvin.
Sain käydä tutustumassa tutkintavankilaan, ja vierailimme paikalliseen sosiaalityöntekijän luona. Yllätyin siitä, kuinka samantapaista ohjelmaa ja toimintaa Suomen ja Swazimaan vankiloissa on. Myös Swazimaassa vangeille on tarjolla muutosohjelmia ja työtä. Tutkintavankilassa oli 20 vangille tarkoitettu avopuoli, josta vangit kävivät töissä vankilan ulkopuolella. Yhdessä sellissä asui 47 vankia, joista osa joutui nukkumaan lattialla sänkyjen puutteen vuoksi. Swazimaassa tutkintavankeus voi kestää vuoden, mutta lievemmissä rikoksissa vankeusajan voi ostaa vapaaksi. Suurimmat rikosluvut ovat ryöstöissä ja raiskauksissa. Tuomiot ovat kovia: karjan ryöstämisestä voi saada kuusi vuotta vankeutta. Päihteet sen sijaan eivät ole suuri ongelma Swazimaassa.Vierailu oli hyvin mielenkiintoinen, vaikka pääsinkin käymään ainoastaan sosiaalityöntekijän huoneessa, en sisällä vankilassa.
Eriarvoisuus näkyi Swazimaassa
Swazimaan sosiaali- ja terveysjärjestelmä on todella alkeellinen Suomeen verrattuna. Eriarvoisuutta voi nähdä ja kokea monella eri tasolla. Yli 69% ihmisistä elää köyhyydessä, eikä heillä ole varaa ruokaan tai vaatteisiin.
Swazimaan ihmiset olivat hyvin ystävällisiä ja tuttavallisia. Puheissa ja asenteissa oli kuitenkin havaittavissa jonkinlaista kieroutta ja kateutta. Puheet johtivat yleensä lopulta siihen, voinko antaa rahaa. Minusta myös tuntui, että yksin ei ollut turvallista liikkua pimeän aikaan, eli ilta- ja aamukuuden välillä. Suuria määriä rahaa ei kannattanut pitää mukana, ja tavaroista piti pitää erityistä huolta.
Swazimaalassa perheet ovat isoja, koska ehkäisy ei ole kovin kehittynyttä, eivätkä miehet ole halukkaita kondomin käyttöön. Varakkaat perheet ovat pienempiä, ja perheen koko on yhteydessä koulutustasoon. Tämä johtuu palveluiden, kuten neuvoloiden, maksullisuudesta. Vähävaraisimmat eivät saa neuvola- tai hoitopalveluita. Lisäksi matkat ovat pitkiä, eikä kaikilla ole varaa matkustaa pikkubusseilla palveluiden luokse. Epätoivoiset naiset, joilla ei ole omaisia tai ovat kurjista oloista, jättävät vastasyntyneet vauvat kadulle tai heittävät jokeen. Jotkut ovat yrittäneet ensin murhata vauvansa. Tällaisille vauvoille on Mbabanessa oma lastenkoti. Lastenkotia ylläpitää Englannista kotoisin oleva nainen, joka etsii adoptiovanhempia näille lapsille.
Kehitysideoita
Harjoitteluni alkuaikoina olisin kaivannut enemmän ohjausta. Sosiaalityöntekijä oli hyvin kiireinen. Usein meni päiviä, jolloin odottelin toimistolla ohjaajaani tunteja. Usein koin jääväni kaikesta ulkopuolelle, kun minulle ei selitetty asioita yksinkertaisesti. Swazimaalaiset puhuvat englantia omalla aksentillaan, jota oli varsinkin aluksi vaikea ymmärtää. Englannin kieleni parani koko ajan, ja lopussa uskaltauduin puhumaan paljonkin. En silti ymmärtänyt kaikkea minulle puhuttua.
Järjestöön voisi tulla myös sairaanhoitajaopiskelija harjoittelijaksi, sillä järjestön sairaanhoitaja toimii yksin, ja on hyvin innovatiivinen ja innostunut työnsä kehittämisestä. Työskentelin hänen kanssaan lasten terveystarkastusten yhteydessä. Laadimme yhdessä kysymykset, ja teimme suuren osan tarkastuksista yhdessä. Samalla hän sai paljon tietoa lasten taustoista. Mitään samankaltaisia järjestelmällisiä terveystarkastuksia ei oltu aiemmin tehty kaikille luokan lapsille. Tätä työtä olisi hyvä kehittää ja laajentaa koskemaan koulun kaikkia lapsia. Esille tuli esimerkiksi se, etteivät lapset juurikaan edes tienneet, mitä sanat HIV tai AIDS tarkoittavat.
Diakin vaihtoprosessin järjestelyt sujuivat hyvin. Vakuutusta tarvitsin kerran vatsataudin aiheuttaman kuivumisen takia. Yksityisessä sairaalassa ei ollut suoraveloitusta vakuutusyhtiöltä, mutta korvauksen saaminen sujui jouhevasti.
Myös asumisjärjestelyt sujuivat moitteettomasti. Palatsissa (eli Myc asuntolassa) oli mukavaa porukkaa. Vapaaehtoistyöntekijöitä, opiskelijoita ja projektityöntekijöitä oli monesta eri maasta. Sain ennen matkaa hyvin tietoa tärkeistä asioista ja matkan aikana tarvittavasta varallisuudesta.
Huomioita harjoittelusta ja pohdintaa itsestäni
- Löysin itsestäni paljon uusia puolia ollessani Swazimaassa. Vaihdossa olin kaukana kotoa, kaukana tutusta ympäristöstä, ihmisistä ja perheestäni. Olin poissa rutiineista, joita minun iässäni on tullut vuosien työrupeaman myötä. Olen löytänyt itsestäni rohkeutta tarttua uusiin asioihin, ja kohdata muitakin kuin suomalaisia. Olen oppinut käyttämään englantia, ja ymmärtämään vieraan maan ihmisiä myös ilman samaa kieltä.
- Päihdekuntoutus on täällä lapsenkengissä. Minulla on siitä ammattitaitoa ja työkokemusta, joita täällä tarvittaisiin. En kuitenkaan voinut hyödyntää sitä kielimuurin takia.
- Puhelin toimi ostettavalla liittymällä. Kortti ei maksanut mitään, mutta ladattavan puheajan voi määrittää itse. Esimerkiksi kymmenellä eurolla puhui pitkään.
- Ruoka Manzinissa oli melkein Suomen hintatasoa. Hedelmät sen sijaan olivat halpoja. Ravintolassa syöminen oli halvempaa kuin Suomessa. Käsillä tehtävät työt, kuten kampaamo- tai ompelupalvelut, olivat edullisia.
- Nettiä ei asunnossani ollut, joten ostin oman nettitikun. Se maksoi noin 25€ ja kesti minulla noin kuukauden.
- Matkustaminen Swazimaassa on edullista. Matkat kuljetaan pikkubussilla (Kombeilla). Esimerkiksi Manzinista Mbabaneen on 30 km, joka maksoi hieman yli euron. Etelä-Afrikan puolelle Durbanin kaupunkiin on noin 600 km, ja matka Kombilla maksoi noin 20€.
- Tein harjoitteluni aikana matkoja naapurimaihin Lesothoon ja Etelä-Afrikkaan. Swazimaassakin on paljon koettavaa ja nähtävää, sillä se on todella kaunis ja vuoristoinen maa. Maassa oli vihreää ja lämmintä myös talviaikaan. Vaihtoni aikana vierailin Hlanessa, joka on luonnonpuisto Swazimaassa. Siellä ihailin villieläimiä, kuten leijonia ja kirahveja.
Työharjoittelussa kasvoin ihmisenä ja elämänkatsomukseni laajentui. Aiemmin en osannut edes kuvitella, kuinka kurjasti ja köyhästi ihmiset voivat asua ja elää. Puutetta on kaikesta. Lapset kulkevat likaisissa ja rikkinäisissä vaatteissa. Monella aikuisilla ei ole asiat paremmin.
Kaiken kaikkiaan harjoitteluni oli antoisa. Mielestäni kaikkien opiskelijoiden tulisi kokea jotakin näin erilaista ja eksoottista. Minulla ei olisi ollut mahdollisuutta kokea työntekoa ja asumista vieraassa maassa, jos en olisi päässyt Diakin vaihto-ohjelmaan. Olen todella kiitollinen kaikille, jotka olivat tukena vaihtoon lähtiessä ja sen aikana, sekä mahdollistivat matkani. Olen kiitollinen perheelleni ja lapsilleni, jotka jaksoivat kannustaa minua heikkoina hetkinäni ja odottaa minua kotiin.