Sosionomitutkinnon harjoittelu Huessa, Vietnamissa
Lähtövalmistelut
Lähtövalmisteluista ensimmäisenä otin yhteyttä harjoittelupaikkani SORCODE:n yhteyshenkilöön, jonka yhteystiedot sain koordinaattoriltani. Kyselin järjestön johtajalta ja hänen assistentiltaan sähköpostitse mieltä askarruttavista asioista, ja sain kysymyksiini vastaukset nopeasti ja selkeällä englannilla.
Ensimmäisenä konkreettisena toimenpiteenä varasin lennot Vietnamiin. Otin mahdollisimman suorat lennot, jotka tulivat kalliimmiksi, mutta huomattavasti helpommiksi kuin usean vaihdon lennot. Olin tutustunut työharjoittelun alustavaan aikatauluun, ja sen perusteella valitsin lähtö- ja paluupäivämäärän.
Päätin lentää toisen harjoittelijan kanssa ensin Hanoihin, johon pääsee Finnairin suoralla lennolla, oleskella muutaman päivän siellä ja matkustaa sitten junalla kohdekaupunkiin Hueen. Halusimme viettää Hanoissa muutaman päivän siltä varalta, että meiltä vaadittaisiin vietnaminkielinen terveystodistus harjoittelua varten. Terveystodistuksen tarpeellisuudesta kiersi monenlaista tietoa. Se, ettei sitä tarvittaisi, selvisi vasta viisumin hankkimisen jälkeen. Harjoittelupaikkani mukaan todistusta ei tarvinnut alle kolmen kuukauden työviisumeissa.
Varasin lennot niin, että kymmenen viikon harjoittelun lisäksi minulle jäi neljä viikkoa aikaa matkustella Vietnamissa ja muualla Aasiassa. Varasin hotellin etukäteen ensimmäisiksi öiksi.
Työviisumi Vietnamiin vaatii virallisen kutsun
Lentojen varaamisen jälkeen seuraava etappi oli viisumin hankkiminen. Kohdejärjestöni SORCODEn mukaan minun oli hankittava työviisumi. Sen saamiseen tarvitsin kutsun järjestöltä, jonka kautta olin menossa suorittamaan työharjoittelua. Yhteyshenkilöni mukaan työviisumi antaisi minulle vahvemman lainsuojan ja turvatumman oleskelun harjoitteluni ajaksi.
Viisumin hankkiminen alkoi siitä, että lähetin Vietnamin yhteyshenkilöilleni englanninkielisen ansioluoettelon, kopion passistani sekä rikosrekisteriotteen. Rikosrekisteriote maksaa noin 11 euroa. Jouduin maksamaan otteesta, vaikka sen tulisi olla opiskelua varten maksuton.
Vietnamin päässä asiakirjojen käsittely kesti muutaman viikon. Lopulta sain sähköpostissa vietnaminkielisen tiedoston, jossa oli virallinen kutsu järjestöltä. Olin ilmoittanut järjestölle matkustuspäiväni ennakkoon, jotta he pystyivät ajoittamaan kutsun oikein.
Kutsun saatuani vein sen, passini ja sata euroa käteistä Vietnamin suurlähetystöön. Alle viikossa sain työviisumin. Opiskelijan on mahdollista saada työviisumi vain kolmeksi kuukaudeksi. Otin sen siis ensimmäiseksi kolmeksi kuukaudeksi maassa oleskelulle. Jäljelle jäävät kymmenen päivää selviäisin sillä, että kävisin ennen viisumin päättymistä lomamatkalla naapurimaassa. Silloin saisin laillisesti viettää Vietnamissa viimeiset päivät ilman viisumia.
Yksi vaihtoehto viisumin jatkamiselle olisi matkustaa Da Nangin kaupunkiin Vietnam Immigration Officeen ja anoa viisumille jatkoaikaa.
Loput matkavalmistelut
Vakuutusten ottamisen ja matkustustiedotteen tekemisen kanssa noudatin pitkälti Mobility Onlinen ohjeita. Kävin useampi kuukausi ennen lähtöä matkustuslääkärin vastaanotolla teettämässä rokotussuunnitelman. Otin lavantauti-, japanin aivokuume- ja hepatiitti A- ja B – rokotteet. Ostin myös mukaani malarialääkettä siltä varalta, että päättäisin matkustaa Huen tai Hanoin ulkopuolelle malaria-alueelle.
Lääkäriltä sai hyviä ohjeita siitä, mihin kannattaa varautua Vietnamiin matkustettaessa. Erityisen hyödylliseksi koin matkassa olleet desinfioivat kosteuspyyhkeet, vetyperoksidiliuoksen haavojen tai ihorikkojen puhdistukseen, maitohappobakteerit ja muut vatsalääkkeet, kuten suussa hajoavan Imodiumin. Bakteerikanta Suomessa on täysin erilainen kuin Vietnamissa, joten haluan korostaa erilaisten vatsalääkkeiden tarpeellisuutta. Niitä kului etenkin alkuun melko paljon.
Asuminen Huessa hoitui harjoittelujärjestön kautta. He tarjoutuivat valikoimaan minulle ja toiselle harjoittelijalle hotellin, joka vastasi kriteereitämme (internet, aamupala, jääkaappi) ja sijaitsi lähellä harjoittelupaikkaa.
Asuminen hotellissa oli edullista
Järjestö päätyi myös tekemään puolestamme sopimuksen, jotta saisimme asua samassa hotellissa koko Huessa oleskelun ajan. Maksoin hotellihuoneesta hieman alle 400 euroa kuussa. Huesta löytyy kuitenkin myös hotelleja, joissa on mahdollista asua alle 200 eurolla kuukaudessa.
SORCODE lähetti minulle ennen lähtöäni alustavan luonnoksen harjoittelun kulusta. Kaiken kaikkiaan olin lähtöjärjestelyjen suhteen erittäin tyytyväinen harjoittelujärjestööni. He auttoivat minua aina kun kysyin neuvoa käytännön asioissa.
Saapuminen toisenlaiseen maahan
Saavuimme Hanoin lentokentälle aikaisin aamulla. Olimme alun perin suunnitelleet ajavamme paikallisbussilla hotellille, mutta väsymyksen takia päädyimme hyppäämään taksiin. Sovimme matkan hinnan taksikuskin kanssa ennakkoon. Hinnaksi sovittiin 20$ eli 400 000 Vietnamin dongia. Katsoimme myös ennen taksiin astumista, että auto ja kuski vaikuttivat luotettavilta suuren taksiyrityksen edustajilta. Kuski vei meidät sovitulla hinnalla hotellin oven eteen.
Hotellin suhteen kannattaa varmistaa ainakin ilmastointi, sillä oma ilmalämpöpumppu on Vietnamin lämpötiloissa ja ilmankosteudessa tärkeä.
Vietimme muutaman päivän Hanoin hulinassa, jossa orientoiduimme maan kulttuuriin ja menoon. Kaupunki on melko sekava ja liikenne tuntuu hurjalta, mutta siihen tottuu nopeasti.
Vietnamissa tien ylittäminen on mahdotonta, jos ei opettele ottamaan ensimmäistä askelta. Ylityksessä täytyy pitää tasainen ja rauhallinen tahti ja muistaa, että muut tiellä liikkujat (skotteerit) väistävät kyllä, jos ei käyttäydy ennalta-arvaamattomasti.
Jalkakäytävät ovat täynnä skoottereita, joten jalankulkijan täytyy usein kävellä autotien puolella. Tässä pätevät samat säännöt kuin tienylityksessä, eli muut väistävät sinua.
Osa kulttuurieroista tuli yllätyksenä
Huessa pääsin heti samana iltana tutustumaan harjoittelujärjestöni yhteyshenkilön kautta paikalliseen kulttuuriin. Hue on kaupunkina paljon siistimpi ja rauhallisempi kuin Hanoi. Yhteyshenkilön ystäväpiiriä tavatessani huomasin, että kaupungissa on paljon ulkomaalaisia vapaaehtoistyöntekijöitä ja opiskelijoita.
Turistikeskustasta löytyy runsaasti ravintoloita ja kauppoja. Huen toisesta keskustasta, jossa ei juuri turisteja näy, löytyy kaupungin suurin supermarketti.
Ensimmäisenä harjoittelupäivänäni minulle pidettiin orientaatioesitys vietnamilaisesta kulttuurista. Osa asioista tuli minulle täysin yllätyksenä. Orientaatiossamme kerrottiin esimerkiksi, että Vietnamissa ei ole tapana tuijottaa vastakkaista sukupuolta olevaa keskustelukumppania suoraan silmiin tai hymyillä niin tehdessä. Tällaisen käytöksen katsotaan vastaavan flirttailua tai kertovan, että puhujalla on tunteita keskustelukumppania kohtaan. Orientaatiossa kerrottiin myös eroista naisten ja miesten kohtelussa.
Kädet lanteilla seisominen, ihmisten osoittelu ja mustien tai valkoisten lahjojen sekä teräaseen antaminen ovat epäsoveliaita eleitä, jotka viestivät epäkohteliaisuutta, röyhkeyttä tai hyökkäävyyttä. Skoolatessa vanhemman ihmisen lasi on korkeammalla, eikä vastakkaista sukupuolta tule halata. Kätteleminen on harvinaista etenkin naisille, eikä selän tai pään taputtelu ole hyväksyttävää.
Suuttumuksen näyttäminen julkisesti ei ole hyväksi ihmisen imagolle, vaan saattaa johtaa kasvojen menettämiseen, mikä nähdään Aasiassa erittäin pahana. Vietnamilaisilla ei ole tapana sanoa kiitos tai anteeksi, vaan näitä sanoja korvaa hymy tai hiljaisuus. Hymy voi viestiä myös monista muista tunteista, sillä ihmiset välttävät loppuun asti konfliktien syntymistä. Jos ongelmaan saa vastauksen ”en tiedä, täytyy kysyä muualta” tai ”en osaa auttaa”, kannattaa yrittää lähestyä ongelmaa toisin sanoin.
Osaan näistä tavoista tuntui vaikealta tottua. Koska kommunikoin englanniksi, koin hyväksyttäväksi kiitellä ja pyydellä anteeksi tarpeen tullen. En osannut myöskään olla katsomatta keskustelukumppania silmiin, mutta yritin ainakin tehdä sen ilmeettömämmin kuin Suomessa.
Huomasin, että käytännössä kaikki käyttäytymissäännöt eivät olleet kiveen kirjoitettuja, vaan niitä pystyi soveltamaan itselleen luonnollisella tavalla. Erityisen loukkaavia eleitä pyrin välttämään, mutta stressaaminen aiheesta ei olisi tehnyt hyvää jaksamiselleni harjoittelussa.
Sairaala tuli tutuksi
Huen terveyspalvelut tulivat tutuiksi, sillä sain matkalla ruokamyrkytyksen. Vuorokauden rajun sairastamisen jälkeen otin yhteyttä SORCODEn yhteyshenkilöön, joka haki minut hotellilta ja tuli mukaani sairaalaan.
Sairaala oli hieman karu, mutta palvelut toimivat etenkin länsimaalaisille potilaille. Tutkimukset ja lääkkeet maksoivat noin kymmenen euroa.
Paikallinen tulkki oli hyödyksi, mutta ilmankin olisi pärjännyt.
Vietnamissa pärjää vähällä
Hintataso on edullinen. Tulin toimeen opintotuella, kun maksoin hotellin osaksi säästöistäni. Kuukausibudjettiini mahtui myös ylimääräisiä kuluja, kuten shoppailua ja matkustelua lähialueilla.
Syöminen ja juominen on alueella halpaa. Halutessaan pärjää kyllä parilla eurolla päivässä. Ostin paikallisen SIM-kortin Suomesta mukaan ottamaani vanhaan puhelimeen, ja käytin liittymää harjoitteluasioista viestimiseen. Langaton verkkoyhteys löytyy monesta paikasta, joten pystyin usein käyttämään omaa puhelintani. Vietnamista on mahdollista ostaa myös SIM-kortti, jossa on jatkuva nettiyhteys.
Liikuin kaupungissa polkupyörälllä, jonka olin vuokrannut koko ajaksi käyttööni. Pyörän vuokraaminen maksaa 20 000 dongia päivässä eli noin yhden dollarin. Kätevin tapa liikkua onkin vuokrapyörä tai -mopo.
SORCODE
SORCODE on vuonna 2010 perustettu sosiaalitutkimuksen ja yhteisökehittämisen keskus. Se on mukana projekteissa, joilla pyritään vahvistamaan heikommassa asemassa olevien ihmisryhmien asemaa Thua Thien Hue-provinssissa. Järjestö toimii esimerkiksi köyhien, lapsityövoiman, hyväksikäytettyjen lasten, orpojen, vammaisten, Agent Orange-myrkyn- ja maamiinojen uhrien aseman parantamiseksi. Aikaisemmat projektit ovat keskittyneet naisten ja lasten tasa-arvoisemman aseman vahvistamiseen, puhtaan veden saatavuuden takaamiseen köyhillä alueilla sekä opiskelijoiden ja vapaaehtoisten ohjaamiseen.
SORCODE tarjoaa DIAKin opiskelijoille harjoitteluohjausta ja mahdollisuuden osallistua tutkimus- ja kehittämistyöhön. Harjoittelun ensimmäiset viikot keskityin suunnittelemaan omaa toimintaani lastenkodissa ja Hope Housessa, jotka olivat kohteitani.
SORCODE tarjoaa myös erilaisia tapoja orientoitua vietnamilaiseen kulttuuriin. Harjoitteluni ohjaajana toimi SORCODEn
johtaja Hung Hoang. Käytännön järjestelyitä hoiti enimmäkseen kuitenkin hänen assistenttinsa My.
Lastenkodissa harjoittelussa
Työskentelin toisen harjoittelijan kanssa muutaman tunnin An Tayn lastenkodissa joka sunnuntaiaamu. Tehtävänämme oli järjestää lastenkodin 6-20 –vuotiaille asukkaille tavoitteellista ja luovaa toimintaa. Lastenkodissa järjestämämme ohjelma tähtäsi lasten sosiaalisten taitojen ja muiden elämäntaitojen vahvistamiseen. Käytännössä toiminta oli leikkejä, pelejä, taiteilua ja keskustelua esimerkiksi haaveista.
Apunamme toimi kaksi paikallista vapaaehtoistyöntekijää, joiden tehtävänä oli tulkata ja avustaa meitä lasten kanssa toimimisessa, sillä lapset ja nuoret eivät puhuneet juurikaan englantia. Haastavaksi työskentelyn teki se, että toisinaan myös tulkeilla oli vaikeuksia ymmärtää englannin kieltä. Käytännössä meillä oli työskentelyssämme vapaat kädet. Siksi oli välttämätöntä, että omia ideoita riitti ohjelman järjestämiseksi.
Hope Housen keskuksessa toimii sekä päiväkoti että koulu vammaisille lapsille. Keskuksen työntekijöistä lähes kaikki ovat nunnia, ja uskonto näkyikin keskuksen arjessa. Työskentelin keskuksessa kahtena päivänä viikossa.
Kahtena aamupäivänä järjestimme toimintaa vammaisille lapsille. Lapsissa oli sekä vaikeasti- että lievästi kehitysvammaisia ja aistivammaisia. Työskentelimme enimmäkseen lievästi kehitysvammaisten ja aistivammaisten parissa. Työskentelyyn kuului esimerkiksi leikkimistä ja taiteilua. Pyrimme myös järjestämään kuntouttavaa toimintaa.
Vammaisten kanssa toimiessa tulkin läsnäolo ei ollut välttämätöntä, sillä kommunikointi tapahtui pääasiallisesti nonverbaalisin keinoin. Ilmeillä, eleillä ja muutamalla tukiviittomalla pääsi jo pitkälle. Koin vammaisten kanssa työskentelyn antoisana, sillä heidän kanssaan työskentelyssä oli suurin mahdollisuus saada suora kontakti ja vaikuttaa asioihin. Aiempi työkokemus vammaisten kanssa toimimisesta vaikutti työn sujuvuuteen.
Päiväkodissa harjoittelussa
Yhtenä iltapäivänä viikossa minä ja toinen harjoittelija työskentelimme päiväkotiryhmän kanssa. Apunamme oli tulkki, ja lasten kanssa se olikin todella tarpeen. Lapset olivat villejä, ja heihin oli vaikeaa saada kontaktia ilman yhteistä kieltä.
Koen, että väkivallan käyttö kasvatusmenetelmänä rajasi pois mahdollisuuksiamme saada lapset kuuntelemaan ja noudattamaan ohjeitamme. Vietnamissa lasten kasvatukseen käytetään fyysistä kuritusta, mikä mielestäni on osasyynä siihen, että lapset eivät tottele sanallisia ohjeita.
Väkivallan todistaminen teki työskentelystämme päiväkodin puolella toisinaan epämukavaa. Lasten kanssa lähinnä leikimme ja taiteilimme. Opettelimme myös hieman englantia.
Kohtasin harjoittelupaikassa väkivaltaa ja muuta mielestäni epäasiallista käytöstä työntekijöiden puolelta. Vaikka Vietnamissa ei ole tapana puhua asioista suoraan, koin tarpeelliseksi purkaa ajatuksiani harjoitteluohjaajalle. Ohjaajan avustuksella pystyin vaikuttamaan minua vaivanneisiin asioihin käytännön työssä.
Kannustankin Vietnamissa työskenteleviä harjoittelijoita ottamaan häiritsevät asiat puheeksi esimerkiksi ulkopuolisen harjoitteluohjaajan kanssa. Ohjaajani oli sosiaalialan korkeakoulutettu, joka otti mielipiteeni vastaan ammattimaisesti.